IRENE TURENIUS

Loppiaisaaton seurapuhe Torikeskuksessa 5.1.2009

Hyvä seuraväki,

viisi vuotta sitten puhuin täällä loppiaisaaton seuroissa. Kyselin tuolloin jumalan perään? Ihmettelin, että missä jumala oli piileskellyt, kun puolisentoista viikkoa aikaisemmin (tapaninpäivänä) iranilaisessa Bamin kaupungissa tapahtui tuhoisa, kymmeniä tuhansia ihmisiä surmannut, maanjäristys.

Vuosi Bamin järkyttävän onnettomuuden jälkeen tapahtui vielä suurempi katastrofi. Tsunami vei mennessään satoja tuhansia ihmisiä joukossa lähes kaksisataa suomalaista. Mieleeni ja muistiini on syöpynyt televisiosta kuva, jossa piispa Eero Huovinen kysyi murtumaisillaan ”missä olit jumala?”

Kysymys pysäytti ja ravisteli perin juurin ainakin minua. Kun korkeasti oppinut kirkon mies kysyy uupuneena, itkuun purskahtamaisillaan ja kyyneliltään jumalan perään, siitä voisi pahastua tai peräti suuttua. Eihän jumalan asiamiehenä pidetyn tuollaisia sovi kysellä. Eikä taivaan isän valintojen logiikkaa sovi muutenkaan kyseenalaistaa. Hädässä oleva haluaa neuvoja ja vastauksia. Hädässään ihminen odottaa, että kirkolla ja teologialla olisi vastaukset kysymyksiin, joita oma mieli ja järki eivät kykene selittämään.

Varmasti moni meistä on ollut tilanteessa, että oma usko ja ymmärrys joutuvat koetukselle. Viimeiseksi sitä silloin haluaa, että auktoriteetit kuten kirkonmiehet epäilevät oman päämiehensä aivoituksia.

Kirkko ja teologia joutuvat koetukselle ja ylitsepääsemättömien kysymysten eteen, kun tapahtuu jotain kauheaa. Olipa se sitten toisella puolella maapalloa tapahtunut luonnonmullistus, liikenneonnettomuus tai yksityinen tragedia. Kun ihminen kysyy ”miksi” tai ”missä olit jumala”, silloin eivät pelkät raamatunlauseet, fraasit tai hengellinen sanasto paljoa lohduta.

Oma uskoni joutui koetukselle kahdeksan ja puoli vuotta sitten rakkaan pikkuveljen itsemurhan jälkeen. Yhtä äkkiä oma vilpitön ja lapsuuden kodista omaksuttu uskoni oli säpäleinä. Samalla myös turvallisuudentunteeni haavoittui ja musertui pahasti, ehkä iäksikin. Miksi ja missä oli jumala -kysymysten lisäksi ainoa tunne oli se, että tästä ei selviä koskaan.

Tuon surun yhteydessä kätkin sydämeeni erään surunvalittelijan lohdutukseksi tarkoitetun lausahduksen: ”Jumala on armollinen, autuaita ovat murheelliset”. Tuolloin, noin viikko veljen itsemurhan jälkeen, nuo lohdutussanat lähinnä ärsyttivät minua. Eivät lohduttaneet yhtään. Ne kaikuivat särkyneeseen sieluuni tyhjänä puheena, ällöttävinä fraaseina. Kuinka joku kehtaa tulla väittämään jumalaa armolliseksi tai murheen murtamaa autuaaksi? Missä tämä rakastava ja armollinen jumala oli silloin, kun häntä olisi tarvittu kantamaan veljeni tuon kohtalokkaan synkän hetken ylitse? En pystynyt näkemään jumalaa ja hänen tahtoaan millään tavalla armollisena. Rakkaan elämä oli juuri katkennut pahasti kesken ja vieläpä mitä kauheimmalla tavalla. Murheellinen olin, mutta autuaaksi en oloani tuntenut.

”Jumala on armollinen, autuaita ovat murheelliset” jäi kumisemaan mieleeni. Aluksi se tosiaan kumisi onttouttaan. Silloin kun usko on kovimmin koetuksella ja ihmisen sielu alastomimmillaan, täytyy olla todellinen uskonnollisen työn sankari, jos aikoo saada särkyneen ihmisen uskomaan asiaansa. Tuon lohdutuslauseen takia olen tässä vuosien mittaan eri yhteyksissä pohtinut armon ja autuuden käsitteitä ja sitä, että niinhän se todella on, että ”autuaita ovat murheelliset”. Murhettahan tapaa seurata lohdutus.

Mitä enemmän ihminen epäilee ja kysyy, sitä enemmän jumala kuulemma rakastaa ja vaikuttaa ihmiseen. Ihminen joutuu kuin pakon edessä tekemään valinnan. Ota tai jätä. Minä otin, en jättänyt. Oli nöyrryttävä sen edessä, että muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. En saanut perusteluja enkä vastauksia perimmäisiin kysymyksiini, epäilen ja pohdin yhä, mutta kuitenkin haluan uskoa. Välillä enemmän ja vakavammin, välillä vähemmän ja vähän haparoiden.

Ihmisen elämään kuuluvat epäonni, suru ja murhe yhtä lailla kuin onni ja ilo. Jos ei ole murhetta, ei ole lohdutustakaan. Tulee haavoja ja arpia. Elämän pitääkin jättää jälkiä. Eihän se muuten ole elettyä! Minun sieluuni on jäänyt veljen kuolemasta arpi, jonka kanssa on elettävä. Toisinaan se arpi muistuttaa, kun lähellä tai kaukana tapahtuu jotain murheellista. Tuo arpi muistuttaa minua myös elämän rososta ja siitä, että sen minkä jumala antaa kyllä siitä selvitään.

Omalla epätoivon hetkellä toivoin, että joku olisi vakuuttanut minulle, että sinä selviät. Nyt nuo esittämäni miksi ja missä olit jumala -kysymykset tuntuvat oikeastaan toisarvoisilta, hädän hetkellä esitetyiltä ja vaativilta. Ehkä toivon ja selviytymisen kipinät, näin jälkikäteen ajateltuina, sisältyivätkin juuri siihen surunvalittelijan lausahdukseen ”Jumala on armollinen, autuaita ovat murheelliset”.

Ihailemani piispa Eero Huovisen mukaan armo on nöyryyttävä asia. Huovinen on sanonut, että ”armo on vaikea ottaa vastaan, koska sen edessä ihminen joutuu tunnustamaan, ettei hän itse hallitse elämäänsä.”

Ihminen, joka turvautuu armoon, on jo käyttänyt kaikki muut konstit. Ei ole enää mitään muuta.

Onneksi on armo.